Vuonna 1492 nasridien dynastian (بنو نصر banû nasr) viimeinen hallitsija Abu Abdullah Muhammad XII (Boabdil) joutui luovuttamaan kuningas Ferdinandille ja kuningatar Isabellalle Granadassa sijainneen emiirien palatsin al-Hambran (arab. الحمراء، al-Ħamrā', 'punainen').
Nasrid-dynastia oli al-Andalusin aikakauden viimeinen dynastia.
Vuoden 1492 maaliskuun 31. päivänä kuningas Ferdinand Katolilainen ja Kastilian kuningatar Isabella Katolilainen määräsivät niin sanotun alhambra-säädöksen (tunnetaan myös karkotussäädöksenä), jonka myötä Espanjasta karkotettiin kaikki juutalaiset, jotka eivät kääntyneet kristinuskoon.
Vuosi 1492 oli myös samainen vuosi, jolloin niin sanottu "reconquista" päättyi, kun Granadan emiraatti antautui. Reconquistasta lisää tekstin lopussa.
Granadan emiraatin nasridien dynastian kukistumisen jälkeen Espanjan uusi kristillinen valtio omaksui erittäin aggressiivisen suhtautumisen kaikkiin Iberian niemimaan asukkaisiin, jotka eivät olleet kristittyjä. Sekä juutalaiset että muslimit pakotettiin kääntymään, ja myöhemmin valtaosa heistä karkotettiin osana Espanjan inkvisitiota.
Ainakin 150 000 juutalaista pakotettiin muuttamaan pois Espanjasta, ja näistä suurin osa meni Osmanien valtakuntaan, jossa Sulttaani Beyzid II otti heidät vastaan.
Kun Osmanivaltakunnan sulttaani Bayezid II sai tietää juutalaisten karkottamisesta Espanjasta, hän lähetti laivaston tuomaan heidät turvallisesti osmanien maille. Sulttaani Bayazid II:n turvatarjous antoi uutta toivoa vainotuille juutalaisille. He asettuivat pääasiassa Thessalonikin (nykyisessä Kreikassa) ja İzmirin (nykyisessä Turkissa) kaupunkeihin.
Sulttaani itse määräsi Osmanien valtakunnan provinssien kuvernöörejä, että he eivät estäisi juutalaisten pääsyä maahan ja hän kielsi myös, ettei heille saanut aiheuttaa vaikeuksia. Sen sijaan hän määräsi kuvernöörejä ottamaan juutalaiset vastaan sydämellisesti. Sulttaani myönsi pakolaisille luvan asettua Osmanien valtakuntaan, jonka myötä heistä tuli valtakunnan kansalaisia. Monet näistä juutalaisista asettuivat myös muihin Balkanin alueisiin, joita osmanit hallitsivat.
Juutalaiset saivat reconquistan alettua elää aluksi suhteellisen rauhassa kristittyjen hallitsemilla alueilla, mutta katolisten kuninkaiden määräämän kuninkaallisen käskyn (1492) myötä myös heidät karkotettiin [yli sata vuotta ennen muslimeita] Espanjasta. Tosin on esitetty, että 1500-luvun alussa pakkokääntymisestä kieltäytyneet muslimit (mudéjarit) oli jo aikoja sitten karkotettu.
Mudéjar on nimitys niistä muslimeista, jotka jäivät asumaan kristittyjen valloittamille alueille. Nimitys juontaa juurensa arabiankielisestä sanasta mudajjan (مدجن) mikä viittaa etymologisesti ”kesytettyä, kukistettua ja alistettua” kuvaaviin merkityksiin.
Reconquista (suom. takaisinvaltaus) viittaa kristilliseen valloitusprosessiin, jonka aikana katolilaiset kristityt taistelivat ja vaativat takaisin muslimeilta Iberian niemimaan alueita, joiden uskottiin aiemmin olleen kristillisiä. Reconquista päättyi 2. tammikuuta 1492, kun Granadan emiraatti antautui. Juhlapäivää vietetään Espanjassa nimellä "Dia de la Toma" eli "valtauksen päivä". Seremonia yhdistetään Espanjassa nationalismiin, ja jotkut ryhmät näkevät sen edistävän katolilaisen kirkon kansallista kertomusta. Reconquista on poliittisesti värittynyt termi.
Monet espanjalaiset akateemikot mieltävät käsitteeseen liittyvän prosessin nykyään enemmänkin "valloituksena" kuin "takaisinvaltauksena" johtuen muun muassa näkemyksistä, jotka kyseenalaistavat sen, että alueet olisivat aiemmin kuuluneet katolilaisille kristityille.
Espanjan ja Portugalin juutalaiset antoivat Iberian niemimaalle nimen ”Sefarad” (hepreaksi סְפָרַד). Nimi juontaa juurensa jo ajalta ennen ajanlaskun alkua. Vuodelta 600 eaa. olevassa Obadjan kirjassa käytetään kyseistä nimitystä Iberian niemimaasta.
Sefardijuutalaiset ovat niiden juutalaisten jälkeläisiä, jotka elivät Iberian niemimaalla Rooman imperiumin viimeisten vuosisatojen ajalta aina siihen saakka, kun katoliset hallitsijat alkoivat vainoamaan heitä.
Osmanien valtakunnasta – sekä Lähi-idässä että Euroopassa – muodostui sefardijuutalaisille tärkeä turvapaikka, jossa he sopeutuivat uusiin kulttuureihin säilyttäen kuitenkin samalla vanhat perinteet, kuten oman kielensä ladinon (juutalaisespanja). Ladino oli muunnelma vanhasta kastilian kielestä.
Tunnetun "Ocho Kandelikas" -nimisen Hanukkah-laulun kirjoittanut bosnialaissyntyinen sefardifolklaulaja Flory Jagoda sanoi kerran, että varttuessaan Bosniassa hän tunnisti juutalaisiksi ne, jotka puhuivat ladinon kieltä.
Comments